Kaipa se alku on aina hankalin.
Täytyy myöntää, että viime yönä meni tovi miettiessä, miten ihmisille olisi helpoin tehdä lahjoituksia vaikuttamatta totaalisen kummajaiselta. Eihän tuntemattomat tykkää jos heille menee edes puhumaan. Olen joutunut siis harjoittamaan pientä itseni henkistä tsemppaamista.
En ollut varsinaisesti ajatellut lähestyä ihmisiä vielä tänään, mutta eteeni osui äsken niin sanotusti pehmeä lasku. Lähialepassa käydessäni törmäsin nuoreen naiseen, jonka tunnistin naapurikseni. Olin joskus heittänyt hetulaa hänen kanssaan sisäpihamme tupakkapaikalla, ja tiesin hänet opiskelijaksi.
Kaupassa sain idean, että voisin kustantaa hänen ostoksensa. Ajattelin, että olisi helpompi lähestyä ihmistä, jonka oli jo kerran aiemmin tavannut. Muutaman hetken pälyilin tuotteita maitohyllyllä ja keräsin rohkeutta avata suuni hänen kohdallaan.
Katsoin häntä suoraan silmiin kunnes hän huomasi minut.
"Moi, en tiedä muistatko, mutta olen naapurisi", sanoin hänelle. Hän vastasi ystävällisesti takaisin hymyn kera ja kertoi muistavansa minut tupakkapaikalta.
"Tämä kuulostaa äkkiseltään varmaan oudolta, mutta voisinko mä maksaa sun ostokset?", jatkoin ottaen härkää suoraan sarvista kiinni.
Seurasi kummastunut virne, jota en oikein osannut tulkita. "Haluat siis maksaa mun ostokset. Minkähän ihmeen takia?", hän kysyi huvittuneena.
Kerroin, kuinka olin nousuhumalassa lupautunut tekemään pieniä lahjoituksia tuntemattomille ihmisille, ja hän olisi ensimmäinen "uhrini". Naapurini, jonka nimi on muuten Linda, suostui hieman epäröiden siihen, että maksaisin hänen ostoksensa, ja lupasi tarjota vaivanpalkaksi kahvit. Hintaa ostoksille kertyi reilut 34 euroa.
Tällä hetkellä siis odottelen, että kello tulisi kahdeksan, jolloin kipitän iltakahville kerrosta alemmas.
Ehkäpä kirjoittelen vielä myöhemmin, mitä mieltä Linda on tästä koko blogini ideasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti